Isot muutokset tulevat pienten askelten kautta

2017/02/20
Mulla on tällä hetkellä takana ihan h u i k e a viikonloppu Sanan äärellä, kun sain osallistua maailman ensimmäiseen HOUM Conferenceen Seinäjoella. Tapahtuma oli täynnä oivalluksia, ymmärrystä, inspiraatiota sekä ylistystä. Hihhuli-meininkiä saattaisi joku väittää, mutta jos olikin, niin sitten se oli ihan meikäläisen näköistä hihhulointia.
En ole aikaisemmin käynyt missään tuon tapaisessakaan, luterilainen kun olen ja sen mukaisen kasvatuksen saanut. Tämä oli varmaan syynä siihen, miksi fiilistelin tapahtuman luonnetta ja meininkiä ihan yli äyräiden, kun reissukaverini, inspiroituneina toki hekin, osasivat ottaa ehkä rauhallisemman katsannon tähän tapahtumaan.
Konffan aiheena oli One small step / one giant leap, joka toimii niin uskon elämässä kuin myös motivaationa minkä tahansa elämän osa-alueen kanssa. Suuret muutokset eivät yleensä tapahdu yhdessä yössä, vaan vaativat pitkäjänteistä työtä, jotta yhtenä aamuna voit huomata elämäsi suunnan muuttuneen ja tuon kovan työn kantaneen hedelmää.
Ne pienet askeleet eivät ole helppoja, itse asiassa ne usein ovat niitä vaikeimpia, mutta rohkeudella ja sinnikkyydellä on mahdollista korjata runsain sato. Olen toki myös helposti innostuvaa sorttia, mutta koin elämäni muuttuneen tämän viikonlopun aikana. Ei sillä tavalla radikaalisti, vaan sillä tavalla, että olen valmis ottamaan niitä pieniä askeleita, jotta mahtava loikka olisi jossain vaiheessa mahdollista. Kiitos Seinäjoki ja kiitos HOUM, te olitte loistava isäntä ja saitte vieraanne viihtymään.
Loistavat bileet ja Henki keskuudessamme, I'm amazed.
Keräsin itselleni massiivisen univelan ja heräsin tänä aamuna kipeänä, mutta koko yön näin unta siitä, kuinka me Tommin kanssa meloimme yhdessä yössä Mauritiukselle, joten tunnelma on levollinen ja olisin vaikka heti valmis melontaretkelle Mauritiukselle! Mitä sä haluaisit saavuttaa tällä hetkellä? Minkä eteen olisit valmis ottamaan niitä pieniä askeleita?

Tehkää pieniä, niin voitte unelmoida suuria ✝












Viidakkosairaala Nepalissa, mistä tulitkaan mieleeni?

2017/02/10
Stressitön endorfiineissä pitkän treenin jälkeen kekkuloiva Anni täällä terve! Tosiaan, kuten viime postauksessa totesinkin, on nyt minun aikani laittaa koulu ykkössijalle ja blogi jää hetkeksi vähemmälle. Olen ollut ihan kauhea tämän loppuviikon, sillä tämänpäiväinen elinpatologian tentti stressasi ihan hulluna. En vaan halua joutua pänttäämään siihen uudestaan. No, nyt se on ohi ja uskon tällä kertaa läpipääsyn häämöttävän tulevaisuudessa, sitähän tässä lähdettiin hakemaan. 


Vielä on endohema ensi viikolla ja ane sitä seuraavalla, joten ihan täysin ei tässä pysty vaihtamaan vapaalle. Urho palautuu huomenna Vantaalle, mikä itsessään jo helpottaa meidän arkeamme. Vaikka kuinka ihanaa onkin, että karvainen kaveri on aina kotiovella vastassa, odotan myös innolla sitä, kun ei raskaiden treenien jälkeen tarvitsekaan enää lähteä koiran kanssa ulos. Tämä oli taas hyvä kolmen viikon kokeilu ja ruokakuntamme on yhtä mieltä siitä, että koiranomistajia ei meistä vähään aikaan tule. Lainakoira on hyvä.
Tämän stressin keskellä olen hirveästi kaivannut pakoa arjesta. Olen lukenut paljon reissublogeja ja haaveillut pitkästä lomasta jossain ihan muualla. Mieleeni tuli jonkun reissubloggarin jokin aika sitten kirjoittama teksti syistä, miksi matkustaa. Siinä oli yhtenä syynä pakoilu. Silloin en tajunnut asiaa ja ajattelin vain sellaisen reissaamisen olevan hyvin patologista. Hyljätä nyt ongelmansa ja lähteä karkuun ulkomaille. Tämän viikon aikana ajatus karkuruudesta kuulostikin hohdokkaalta. Kun nyt vaan voisi pakata laukut ja lähteä. 


Sen sijaan, että olisin sellainen tyyppi, joka voisi edes kohtuullisella omallatunnolla jättää opiskelut kesken, tentit tekemättä ja suunnata tien päälle, olen sellainen tyyppi, joka suunnittelee elämänsä vuosiaikataululla. Minusta olisi ihana olla spontaani, mutta haalin itselleni niin paljon tekemistä, ettei se käytännössä ole mahdollista. Niimpä olin viime syksynä suunnitellut koko tulevan kesäni. Syyskuussa sovin viimeisen manupaikkani ja Nepalinkin reissu oli marraskuulle tultaessa jo sovittu.
Mikä sai sitten lähtemään tai suunnittelemaan lähtöä tänne hyvinkin tuntemattomaan ja erilaiseen maahan? Olin haaveillut ihan jo hakupäätöksestäni asti pääseväni tutustumaan kehittyvän maan terveydenhuoltoon käytännössä. Unelmissani olisi päästä tekemään töitä kehittyvässä maassa maaseudulla lähetyslääkärinä "sitten joskus". Nyt halusin kuitenkin päästä näkemään, mitä työnteko tällaisessa ympäristössä mahdollisesti olisi sekä olla mahdollisimman paljon avuksi ja hyödyksi kohdepaikassani.
Tätä prosessia aloittaessani ja paikkaa etsiessäni olin fiksoitunut Afrikkaan. Halusin päästä sinne, maalla tai muullakaan ei oikeastaan ollut väliä, kunhan vaan pääsisin Afrikkaan. Kyseinen maanosa kiehtoo minua valtavasti enkä malta odottaa, että pääsen joskus tutustumaan sen valtioihin, kansoihin ja kulttuureihin, jotka ovat varmasti paljon monimuotoisemmat kuin mitä osaan edes kuvitella.
Miten tästä alkuasetuksesta sitten päädyttiin Nepaliin? No, minulla oli ajatus kirkkaana päässäni. Olin kuullut, että pari ihmistä on joskus tehnytkin näin ja ajattelin, että kaikki hinkuvat saadakseen keskenkasvuisen kolmannen vuoden lääketieteen opiskelijan avukseen. Laitoin nuoruuden innokkuudella viestiä kaikkiin mahdollisiin lähetysjärjestöihin, Punaiselle Ristille ja muille avustusjärjestöille, joita vain keksin. Seuraavaksi olisin varmaan ollut yhteydessä itse Ulkoministeriöön. 
Sain pian havaita, etten ollutkaan sitä kaikista kuuminta työvoimaa minimaalisella kokemuksellani, olemattomilla luvillani tai kolmen viikon määräaikaisuudellani. En kuitenkaan ollut lannistunut vaan luennolla juttelin kaverini kanssa tästä projektistani ja hän vinkkasi ottamaan yhteyttä SKLS:ään (Suomen kristillinen lääkäriseura). Eräänä iltapäivänä laitoin sinne mailia ja jo seuraavana päivänä oli sähköpostistani kolme vastausta heidän työntekijöiltään. Meileissä oli vain yksi ongelma, ei yhtään Afrikkaa. Sain yhteystiedot viiteen eri nepalilaiseen järjestöön, joilla oli sairaaloita ympäri maata.


Sitten ajattelin tämän olevan osa Jumalan suurempaa suunnitelmaa ja merkki minulle siitä, että  ehkäpä tulevan kevään paikkani olisikin Nepal. Kirjoitin viestin englanniksi esitellen itseni ja selittäen asiani, kopioin sen viiteen eri sähköpostiin ja lähetin. Moni järjestö vastasi jo tutulta tuntuvan viestin, jossa kiiteltiin aktiivisuuttani ja kiinnostustani, mutta kehotettiin ottamaan yhteyttä muutaman vuoden päästä, kun lääkärinhommat olisivat paremmin hallussa ja projektillekin löytyisi enemmän aikaa.
Mutta en minä tarvitsisikaan kuin yhden myöntävän vastauksen. Ja sen tarjosi Mr. Kapil Jaisi Human Development Community Servicelta. Hän toivotti minut tervetulleeksi kertoen, että en tosin saisi juurikaan harjoitella itsenäisiä medisiinisiä taitojani lupien puutteessa, mutta että saan seurata ja löytyisi sairaalalta varmasti hommaa myös kaltaiselleni keltanokalle. 


Olen vaihtanut viestiä sairaalalla useamman kuukauden viettäneen suomalaisopiskelijan kanssa ja odotan innolla, millainen paikka on todellisuudessa. Minun vinkkini siis tällaisesta kokemuksesta haaveilevalle on: Toteuta se! Tämäkin oli aluksi vain itsepintainen ajatus minun päässäni, mutta sinnikkyydellä, pienellä itsepäisyydellä ja hyvällä sisulla löysin vihdoinkin ne oikeat ihmiset, jotka auttoivat minua toteuttamaan unelmaani. Olen todella kiitollinen kaikille heille, jotka ovat niin vilpittömästi, ripeästi ja antaumuksella vastanneet viesteihini, rauhoitelleet, järjestelleet ja etsineet yhteystietoja. 
Ei kannata ajatella, että vaikka et olekaan kuullut kenenkään tehneen niin, et voisi itse lähteä tekemään niin. Saatat olla ensimmäinen tai sitten tarinat toisista eivät ole vielä kantautuneet korviisi. Kun levittää verkkoja tarpeeksi laajalti, löytyy kyllä ihminen, joka voi auttaa sinua tai ainakin ohjata sinua eteenpäin. Viides toukokuuta tänä Herran vuonna minä ja serkkuni lähdemme Helsinki-Vantaalta saapuaksemme aivan toisenlaiseen maahan. Maahan, joka toivottavasti auttaa meitä ymmärtämään maailmaa paremmin, näyttää meidän jokapäiväisten huoliemme tason ja opettaa, kuinka auttaa muita ihmisiä tulevaisuudessa. 

Vaikka kaikki lentoliput on ostettu, käytännön asiat suunnilleen Nepalin pään kanssa sovittu, tuntuu reissu vieläkin täysin käsittämättömälle. Että juuri minä pääsen kokemaan ja näkemään jotain tällaista, kuinka opettavaista ja silmät avaavaa se varmasti onkaan. Voiko tämä olla tottakaan? Onko sun keväässä tapahtumassa siistejä asioita, joita et malta ottaa? Mikä olisi sun ykköshaave tällä hetkellä?